Post by N. E. Enola on Nov 23, 2007 3:04:08 GMT 2
Lieneekö kyseessä lapsus, kun Neuropan kartalla on suunnilleen meidän historiamme Mordvan (Mordovian) tasavallan kohdalla Udmurtia? Udmurtiahan sijaitsee kartalla näkyvän Iževskin kaupungin seudulla, melko kaukana Neuvostoliitossa.
Miten kehittyy ns. sukukansatyön asema II maailmansodan jälkeisessä Suur-Suomessa? Koulutuslaitoksesta puhuttaessa mainitaan unkarin kieli joittenkin lukioitten valinnaisena oppiaineena ja turkulaisten tiiviit yhteydet Viroon.
Näkisin hyvin mahdollisena kehityksenä, että useimmat valtaryhmittymät pyrkivät vaikenemaan sukukansaharrastuksen kuoliaaksi, koska se ei enää palvele Suomen ulkopoliittisia pyrkimyksiä:
- Karjalaisia ei pidetä sukukansana vaan Suomen kansan osana, jonka omaperäisen kulttuurin tiettyjä piirteitä ihannoidaan. Reaalipolitiikassa itäkarjalaiset ovat kuitenkin ennen muuta suomenruotsalaisiin rinnastuva riippakivi. Ortodoksisen uskon ja eräitten muitten venäläisperäisten kansantapojen sitkeä säilyminen Aunuksen ja Vienan läänien maaseudulla koettiin ongelmaksi erityisesti 1950-luvulla. Vielä 1980-luvulle tultaessakin moni valistunut suomalainen pitää Itä-Karjalan kulttuurin venäläisiä jälkiä rahvaanomaisina ja hävettävinä, mutta yhä useampien mielestä ne ovat ennen kaikkea nostalgisen huvittavia ja omalla tavallaan kauniita.
- Jo Itä-Karjalan sotilashallinnon aikana eräät vaikuttajat ihannoivat vepsän kieltä, "itämerensuomalaisten sanskriittia". Vepsän kielen ja kulttuurin vaalimiseen ja kehittämiseen myönnettiinkin jatkosodan kestäessä ja sen jälkeen huomattavia määrärahoja - ainakin vepsäläisten vähäiseen lukumäärään nähden. Luku tosin kasvoi, kun vepsäläisiä siirrettiin 1940-luvun lopulla Moskovan Valtakunnankomissariaatin pohjoisosista Aunuksen lääniin. Vepsäläinen älymystö ja muukin koulutettu työvoima on rauhan aikana virrannut Äänislinnaan, Viipuriin ja Helsinkiin. Vepsäläisten kotiseutu on jäänyt koko maan mittakaavassa takapajuiseksi maatalousalueeksi, jonka muutoin hiljaista arkea värittävät matkailijoita varten järjestetyt kansanperinne-esitykset. Nuorison kielelliseen suomalaistumiseen on vaikuttanut tiivis kanssakäyminen enimmältään suomenkielisen virkamiehistön, opettajien ja sotilashenkilöitten kanssa. Vepsäläisten kotiseudulla sijaitsee [ainakin] yksi armeijan kasarmi, jonka välilliset työllistävät vaikutukset ovat vuosikymmenien saatossa käyneet yhä merkittävämmiksi.
- Saamelaiset ovat alusta asti olleet sukukansa-aatteen erityisongelma, koska kiistattomasta kielisukulaisuudesta huolimatta he ovat selvästi eri rotua kuin varsinaiset Suomen heimot.
- Yhteys virolaisiin aiheuttaa jatkuvasti ristiriitoja. Huomattava osa vanhan polven SVL:läisestä älymystöstä pitää kulttuuriyhteistyötä toivottavana. 1950-luvun alussa määritellyn tavoitteen mukaan halutaan "tukea Viron kehitystä maana, jossa suomensukuinen väestö voi omista juuristaan ylpeänä osoittaa kykynsä rakentaa saksalaista yhteiskuntaa". 1970-luvun oikeistoradikaalit puolestaan leimasivat Viro-yhteyksien vaalimisen osaksi "taantumuksellista hurraa-isänmaallisuutta". 1980-luvulla suhde Viroon on käymässä selvästi arkisemmaksi. Se on reaalipoliittinen kysymys, joka herättää yhä vähemmän intohimoja suuntaan tai toiseen.
- Unkarin ystävät olivat vahvoilla erityisesti 1950- ja 1960-luvuilla. Suur-Suomen ja Unkarin väliset siteet ovat käsittäneet monipuolisen kulttuuriyhteistyön ja -vaihdon ohella myös paljon käytännössä kahdenvälistä taloudellista ja sotilaallista yhteistyötä. Virallisesti kyseessä on tietysti yleiseurooppalainen yhteistyö, jota usein tuetaan UE:n kansainvälisellä hankerahoituksella. Unkarilaisten vieraitten saunottaminen ja railakkaat viininmaistajaiset Balatonin rannoilla ovat koko kansan tuntemia vitsailun aiheita. Eräitten huhupuheitten mukaan Suomen ja Unkarin turvallisuuspalvelujen välinen turhankin tiivis kumppanuus aiheuttaa ajoittain päänsärkyä Berliinissä. 1960-luvun lopulta lähtien sanat heimoyhteistyö ja sukukansa ovat kuitenkin käyneet vanhahtaviksi. Unkarilaisia (samoin kuin virolaisiakin) kutsutaan 1980-luvun Suomessa mieluiten veljeskansaksi, ja tieteen maailmassa puhutaan lähinnä kielisukulaisuudesta.
- Itäiset sukukansat, kuten tšeremissit, on sodan jälkeen enimmäkseen pyritty unohtamaan. Kun kävi lopullisesti selväksi, ettei Saksan mahti ollut levittäytymässä Uralille asti, ei noita kaukaisia sukulaisia enää tarvittu pönkittämään haaveita lisäalueista ja -väestöstä. Kaikkea yhteyksien pitämistä Neuvostoliiton alueelle pidettiin arveluttavana, sikäli kuin neuvostoliittolaiset olisivat moista omasta puolestaan suvainneet. Ajatus rodullisesta yhteenkuuluvuudesta Länsi-Siperian "puolimongolidisten" kansojen kanssa on ollut Suur-Suomelle taakka, jonka purkamiseksi suomalaiset rotubiologit ovat julkaisseet runsaasti tutkimuksia.
- Vähäisen poikkeuksen muodostavat Saksan vaikutuspiiriin jääneet, rodullisesti varsin eurooppalaiset mordvalaiset. Hitlerin kuoleman jälkeen he yrittivät luoda yhteyksiä Suur-Suomeen lujittaakseen köyhää pikkuvaltiotaan, ja pieni mutta innokas joukko suomalaisia heimoaktivisteja tarttui ilolla tilaisuuteen. Moskovan kansannousu 1955 katkaisi lupaavasti alkaneen yhteistyön, joka on sittemmin jäänyt vaatimattomaksi näpertelyksi. Suur-Suomen valtiolla ei ole taloudellisia intressejä Mordoviassa. Berliinissä suhtaudutaan penseästi ajatukseen, että suomalaiset kilpailisivat saksalaisten kanssa pienen mutta strategiselta sijainniltaan tärkeän liittolaismaan sympatioista. Suur-Suomen vauraat tataariperäiset suvut ovat kuitenkin vuosien saatossa vaikuttaneet siihen, että maamme ja Volga-Tatarian välille on syntynyt taloudellisesti merkittäviä yhteyksiä. Mordvalaisten ystävät katsovat, että kehityksestä olisi syytä ottaa oppia myös suhteessa Mordoviaan, joka on Volga-Tatarian naapurissa. [Mordovian tilalle voi lähes ongelmitta korjata Udmurtian, jos sen on todellakin tarkoitus sijaita kartan osoittamassa paikassa.]
*******
Heimo- tai sukukansayhteistyön hiipumiseen on vaikuttanut moni seikka: eräitten tavoitteitten täydellinen toteutuminen, toisten osoittautuminen täysin epärealistisiksi ja UE:ssa voimistunut vanhahtavan nationalismin vastainen mieliala. II maailmansodan jälkeen sukukansatyötä pidettiin Suur-Suomessa luonnollisena osana UE:n kehittämistä. 1970-luvun alussa laajat radikaalipiirit ehtivät leimata sen taantumukselliseksi nationalismiksi. Leima kuitenkin haalistui, koska SKTP:n perustajat tarvitsivat kaikkien mahdollisten ääriainesten tuen. Pieni osa SKTP:läisistä kannattaa uutta itään suuntautuvaa valloitussotaa, jonka myötä saksalaiset saisivat paljon lisää elintilaa mm. Etelä-Siperiasta ja (lähes) kaikki Suomen heimojen joskus asuttamat alueet liitettäisiin "todelliseen Suur-Suomeen". Yksikään poliittinen ryhmittymä ei ole kauttaaltaan heimotyön vastainen, joten aiheesta on tänä päivänä helpointa olla puhumatta.
Miten kehittyy ns. sukukansatyön asema II maailmansodan jälkeisessä Suur-Suomessa? Koulutuslaitoksesta puhuttaessa mainitaan unkarin kieli joittenkin lukioitten valinnaisena oppiaineena ja turkulaisten tiiviit yhteydet Viroon.
Näkisin hyvin mahdollisena kehityksenä, että useimmat valtaryhmittymät pyrkivät vaikenemaan sukukansaharrastuksen kuoliaaksi, koska se ei enää palvele Suomen ulkopoliittisia pyrkimyksiä:
- Karjalaisia ei pidetä sukukansana vaan Suomen kansan osana, jonka omaperäisen kulttuurin tiettyjä piirteitä ihannoidaan. Reaalipolitiikassa itäkarjalaiset ovat kuitenkin ennen muuta suomenruotsalaisiin rinnastuva riippakivi. Ortodoksisen uskon ja eräitten muitten venäläisperäisten kansantapojen sitkeä säilyminen Aunuksen ja Vienan läänien maaseudulla koettiin ongelmaksi erityisesti 1950-luvulla. Vielä 1980-luvulle tultaessakin moni valistunut suomalainen pitää Itä-Karjalan kulttuurin venäläisiä jälkiä rahvaanomaisina ja hävettävinä, mutta yhä useampien mielestä ne ovat ennen kaikkea nostalgisen huvittavia ja omalla tavallaan kauniita.
- Jo Itä-Karjalan sotilashallinnon aikana eräät vaikuttajat ihannoivat vepsän kieltä, "itämerensuomalaisten sanskriittia". Vepsän kielen ja kulttuurin vaalimiseen ja kehittämiseen myönnettiinkin jatkosodan kestäessä ja sen jälkeen huomattavia määrärahoja - ainakin vepsäläisten vähäiseen lukumäärään nähden. Luku tosin kasvoi, kun vepsäläisiä siirrettiin 1940-luvun lopulla Moskovan Valtakunnankomissariaatin pohjoisosista Aunuksen lääniin. Vepsäläinen älymystö ja muukin koulutettu työvoima on rauhan aikana virrannut Äänislinnaan, Viipuriin ja Helsinkiin. Vepsäläisten kotiseutu on jäänyt koko maan mittakaavassa takapajuiseksi maatalousalueeksi, jonka muutoin hiljaista arkea värittävät matkailijoita varten järjestetyt kansanperinne-esitykset. Nuorison kielelliseen suomalaistumiseen on vaikuttanut tiivis kanssakäyminen enimmältään suomenkielisen virkamiehistön, opettajien ja sotilashenkilöitten kanssa. Vepsäläisten kotiseudulla sijaitsee [ainakin] yksi armeijan kasarmi, jonka välilliset työllistävät vaikutukset ovat vuosikymmenien saatossa käyneet yhä merkittävämmiksi.
- Saamelaiset ovat alusta asti olleet sukukansa-aatteen erityisongelma, koska kiistattomasta kielisukulaisuudesta huolimatta he ovat selvästi eri rotua kuin varsinaiset Suomen heimot.
- Yhteys virolaisiin aiheuttaa jatkuvasti ristiriitoja. Huomattava osa vanhan polven SVL:läisestä älymystöstä pitää kulttuuriyhteistyötä toivottavana. 1950-luvun alussa määritellyn tavoitteen mukaan halutaan "tukea Viron kehitystä maana, jossa suomensukuinen väestö voi omista juuristaan ylpeänä osoittaa kykynsä rakentaa saksalaista yhteiskuntaa". 1970-luvun oikeistoradikaalit puolestaan leimasivat Viro-yhteyksien vaalimisen osaksi "taantumuksellista hurraa-isänmaallisuutta". 1980-luvulla suhde Viroon on käymässä selvästi arkisemmaksi. Se on reaalipoliittinen kysymys, joka herättää yhä vähemmän intohimoja suuntaan tai toiseen.
- Unkarin ystävät olivat vahvoilla erityisesti 1950- ja 1960-luvuilla. Suur-Suomen ja Unkarin väliset siteet ovat käsittäneet monipuolisen kulttuuriyhteistyön ja -vaihdon ohella myös paljon käytännössä kahdenvälistä taloudellista ja sotilaallista yhteistyötä. Virallisesti kyseessä on tietysti yleiseurooppalainen yhteistyö, jota usein tuetaan UE:n kansainvälisellä hankerahoituksella. Unkarilaisten vieraitten saunottaminen ja railakkaat viininmaistajaiset Balatonin rannoilla ovat koko kansan tuntemia vitsailun aiheita. Eräitten huhupuheitten mukaan Suomen ja Unkarin turvallisuuspalvelujen välinen turhankin tiivis kumppanuus aiheuttaa ajoittain päänsärkyä Berliinissä. 1960-luvun lopulta lähtien sanat heimoyhteistyö ja sukukansa ovat kuitenkin käyneet vanhahtaviksi. Unkarilaisia (samoin kuin virolaisiakin) kutsutaan 1980-luvun Suomessa mieluiten veljeskansaksi, ja tieteen maailmassa puhutaan lähinnä kielisukulaisuudesta.
- Itäiset sukukansat, kuten tšeremissit, on sodan jälkeen enimmäkseen pyritty unohtamaan. Kun kävi lopullisesti selväksi, ettei Saksan mahti ollut levittäytymässä Uralille asti, ei noita kaukaisia sukulaisia enää tarvittu pönkittämään haaveita lisäalueista ja -väestöstä. Kaikkea yhteyksien pitämistä Neuvostoliiton alueelle pidettiin arveluttavana, sikäli kuin neuvostoliittolaiset olisivat moista omasta puolestaan suvainneet. Ajatus rodullisesta yhteenkuuluvuudesta Länsi-Siperian "puolimongolidisten" kansojen kanssa on ollut Suur-Suomelle taakka, jonka purkamiseksi suomalaiset rotubiologit ovat julkaisseet runsaasti tutkimuksia.
- Vähäisen poikkeuksen muodostavat Saksan vaikutuspiiriin jääneet, rodullisesti varsin eurooppalaiset mordvalaiset. Hitlerin kuoleman jälkeen he yrittivät luoda yhteyksiä Suur-Suomeen lujittaakseen köyhää pikkuvaltiotaan, ja pieni mutta innokas joukko suomalaisia heimoaktivisteja tarttui ilolla tilaisuuteen. Moskovan kansannousu 1955 katkaisi lupaavasti alkaneen yhteistyön, joka on sittemmin jäänyt vaatimattomaksi näpertelyksi. Suur-Suomen valtiolla ei ole taloudellisia intressejä Mordoviassa. Berliinissä suhtaudutaan penseästi ajatukseen, että suomalaiset kilpailisivat saksalaisten kanssa pienen mutta strategiselta sijainniltaan tärkeän liittolaismaan sympatioista. Suur-Suomen vauraat tataariperäiset suvut ovat kuitenkin vuosien saatossa vaikuttaneet siihen, että maamme ja Volga-Tatarian välille on syntynyt taloudellisesti merkittäviä yhteyksiä. Mordvalaisten ystävät katsovat, että kehityksestä olisi syytä ottaa oppia myös suhteessa Mordoviaan, joka on Volga-Tatarian naapurissa. [Mordovian tilalle voi lähes ongelmitta korjata Udmurtian, jos sen on todellakin tarkoitus sijaita kartan osoittamassa paikassa.]
*******
Heimo- tai sukukansayhteistyön hiipumiseen on vaikuttanut moni seikka: eräitten tavoitteitten täydellinen toteutuminen, toisten osoittautuminen täysin epärealistisiksi ja UE:ssa voimistunut vanhahtavan nationalismin vastainen mieliala. II maailmansodan jälkeen sukukansatyötä pidettiin Suur-Suomessa luonnollisena osana UE:n kehittämistä. 1970-luvun alussa laajat radikaalipiirit ehtivät leimata sen taantumukselliseksi nationalismiksi. Leima kuitenkin haalistui, koska SKTP:n perustajat tarvitsivat kaikkien mahdollisten ääriainesten tuen. Pieni osa SKTP:läisistä kannattaa uutta itään suuntautuvaa valloitussotaa, jonka myötä saksalaiset saisivat paljon lisää elintilaa mm. Etelä-Siperiasta ja (lähes) kaikki Suomen heimojen joskus asuttamat alueet liitettäisiin "todelliseen Suur-Suomeen". Yksikään poliittinen ryhmittymä ei ole kauttaaltaan heimotyön vastainen, joten aiheesta on tänä päivänä helpointa olla puhumatta.