Post by elagabalus on Jul 1, 2007 2:40:27 GMT 2
Roomalaiskatolisen kirkon asema Uudessa Euroopassa on Euroopan historiaa tarkasteltaessa poikkeuksellisen kaksijakoinen. Pohjoisessa saksalainen kansallisosialismi on suorastaan korvannut paavinvallan, kun taas etelässä kirkon rooli on vahvempi kuin koskaan aikaisemmin modernina aikana. Toisen maailmansodan mukanaan tuomat geopoliittiset ja ideologiset mullistukset pakottivat tuon tuhansia vuosia vanhan instituution tunnustamaan eurooppalaisen sielunmaiseman metamorfoosin. Myöhempi historiantutkimus ei tule kuitenkaan tulkitsemaan tätä prosessia katolisen uskon tappiona tai voittona, vaan peruuttamattomana maailmanhistoriallisena muutoksena
Kirkko ja uusi maailma
Mussolinin julistama "kollektiivisuuden ja valtion vuosisata" merkitsi uusia tuulia katolisen kirkon dominoimalla Italian niemimaalla. Fascistinen vallankumous ei kuitenkaan pyrkinyt tuhoamaan Jumalaa tai korvaamaan sitä uudella, niin kuin edellisten vuosisatojen vallankumoukset. Katolilaisuus ja fascismi täydentäisivät toisiaan, kuitenkin jälkimmäisen ehdoilla. Olihan jo paavi Leo XIII:n vuoden 1891 kiertokirje tuominnut sekä sosialismin että liberalismin ja kannattanut oikeudenmukaisen, korporatisten talousjärjestelmän luomista.
Yhteisymmärryksen osoituksena Mussolinin hallitus ja Pyhä istuin solmivat kesäkuun 7. 1929 nk. lateraanisopimukset, jotka ratkaisivat tuolloin polttavan Rooman ja kirkkovaltion kysymyksen. Sopimukset loivat Rooman kaupungin sisään Vatikaanin enklaavivaltion, joka solmi välittömästi diplomaattiset suhteet Italian kuningaskunnan kanssa. Sopimukset myös turvasivat katolisen kirkon erityisaseman Italiassa. Hyväntahdon eleenä Mussolini aloitti Vatikaanikaupungin ja Rooman yhdistävän Via della Conciliazionen (Sovittelun tie) rakennuttamisen, joka kuitenkin valmistui lopullisesti vasta sodan jälkeen.
Vatikaani ja Saksa
Pyhän istuimen ja kansallissosialistisen Saksan välit olivat liikkeen alusta alkaen huonot. Vallankumouksen aikana katolinen keskustapuolue (Zentrum) oli omaan tuhoonsa saakka äärimmäisen vihamielinen kansallisosialismin aatetta kohtaan. Tämä viha kumpusi pohjoisille kansoille vieraasta maailmankatsomuksesta (Weltanschauung), joka yllytti saksalaisia katolilaisia omaa kansaansa vastaan. Paavinuskon oppi ihmiskunnan universaalista samanarvoisuudesta ei ole yhteensopiva saksalaisen ihmiskäsityksen kanssa. Arjalainen ihminen on kansallissosialistisen ajattelun mukaan poikkeuksellinen kaikkiin muihin kansoihin verrattuna, eikä tätä eroa voi poistaa kuin kaikkivaltias Jumala.
Saksa oli kuitekin valmis liennyttämään suhteitaan Vatikaaniin. Heinäkuun 20. 1933 kardinaalivaltiosihteeri Pacelli (tuleva paavi Piux XII) ja varakansleri Franz von Papen solmivat edustamiensa tahojen puolesta nk. Valtakunnankonkordaatin. Sopimuksen oli määrä turvata katolisen kirkon asema Saksassa. Vatikaani myös tunnusti kansallisosialistisen Saksan olemassaolon.
Katolisen kirkon saksalaisvastainen politiikka kuitenkin jatkui liennytysyrityksistä huolimatta. Nk. moraalittomuusoikeudenkäynnit 1935-1936 tuomitsivat satoja pappeja, munkkeja ja nunnia perversioista ja siveettömyydestä. Huolestuneet vanhemmat ottivat lapsensa pois katolisista kouluista ja lehdet täyttyivät kirkkoa kritisoivista mielipidekirjoituksista. Kirkon organisaatioiden kuristusote Saksan kansasta oli lopullisesti muodostanut tukahduttavaksi, ja siihen oli pakko reagoida. Gleichschaltung-ajattelu ei voinut jättää Saksan valtion sisään vihamielisen ulkopuolisen tahon organisaatoita, jotka saattaisivat uhata Saksan kansaa. Katolisten koulujen ja järjestöjen lakkauttaminen tai sulauttaminen vastaaviin kansallissosialistiseen järjestöihin oli välttämätöntä, varsinkin kuin juutalaisten sätkynukkeina roikkuvien kapitalistien ja bolshevikkien sotaintoilu ja Saksaa vastaan hyökkäävä retoriikka oli suistamassa Eurooppaa uuteen suursotaan.
Hyökkäykset kansallisosialistista Saksaa vastaan jatkuivat maaliskuussa 1937, paavi Pius XI:n julkaistessa Mit brenneder Sorge-ensyklikansa. Siinä hän tuomitsi oman kansan ja valtion korottamisen kirkon yläpuolelle. Kiertokirjeestä teki erityisen hyökkäävän se, että se oli kirjoitettu latinan sijaan saksaksi. Saksa esitti asiaa koskevan virallisen protestin, jonka kardinaali Pacelli kuitenkin hylkäsi. Oli selvää, että Vatikaanin ja Saksan välit olivat lopullisesti tuhoutuneet. Lisää vettä myllyyn toi Pius XI:n vuoden 1938 heinäkuun lausunta, jossa hän totesi koko ihmiskunnan olevan yksi katolinen rotu.
Pius XII
Paavi Pius XI kuoli helmikuussa 1939. Häntä paavina seurasi camerlengoksi korotettu Pacelli, joka otti nimekseen Pius XII edeltäjäänsä kunnioittaen. Hänestä muodostui monessa suhteessa yksi kirkon historian merkittävimpiä paaveja. Hänen aikanaan Eurooppa jakautui paavinvallalle uskollisiin ja autonomisiin katolisiin alueisiin. Toisaalta, Pius XII toimi sodan jälkeen dialogin välittäjänä Yhdistyneiden Kansakuntien ja joidenkin Uuden Euroopan maiden välillä. Kirkkovaltion synty Rooman kaupunkiin oli myös pitkälti hänen ansiotaan. Saksassa ei kuitenkaan ole unohdettu Pius XII:n jatkuvaa saksalaisvastaista uhoa, joka osaltaan pakotti Saksan katolisen kirkon julistamaan paavinvallan hylkäämisen.
Pacellin kohoaminen paaviksi sai Saksassa aikaan vastalauseiden myrskyn. SS:n julkaisu Das Schwarze Korps otti poikkeuksellisen rohkean linjan: se käytti uudesta paavista ilmaisua "kristittyjen päärabbi, Juudea-Rooman pomo". Pacellin juutalaismyönteiset kommentit olivat Saksassa yleisessä tiedossa.
Pius XII:n ja Saksan suhteen jäätyessä, nautti uusi paavi suosiota muissa akselimaissa. Petainin hallituksessa vaikuttanut Action Française-puolue poistettiin pannasta, ja itsenäisen Kroatian johtaja Pavelic tapasi paavin henkilökohtaisesti. Espanjalainen nacionalcatolicismo sai myös paavin hyväksynnän. Nämä ystävämieliset eleet muovasivat pohjaa katolisen Uuden Euroopan ja Pyhän istuimen lämpimille väleille. Sodan aikana hänen neutraalit rauhaan kannustavat lausuntonsa otettiin positiivisesti vastaan ympäri maailmaa.
Zürichin rauha
Italian kuningaskunnan antauduttua 1943 Rooman kaupunki siirtyi liittoutuneiden valvontaan. De jure tämä ei muuttanut Vatikaanin asemaa, mutta maailmansodan viimeisinä vuosina 1945-1946 niin länsiliittoutuneet kuin akselikin tulivat yksimielisiksi siitä, että roomalaiskatolisen kirkon kysymys oli ratkaistava lopullisesti. Oli saavutettava konsensus, joka tyydyttäisi niin Euroopan kuin Amerikankin katolisia. Vallitsi yleinen yhteisymmärrys siitä, että uskonnon ei tulisi sotkeutua reaalipolitiikkaan ja aiheuttaa näin tarpeetonta kismaa suurvaltojen välillä. Zürichin rauhanneuvotteluissa Italian demokraattinen tasavalta ei tunnustanut Mussolinin solmimia lateraanisopimuksia, ennen kaikkea Etelä-Italian väestön syvästä katolilaisesta vakaumuksesta johtuen. Italian sosiaalinen tasavalta taas näki lateraanisopimukset yhä voimassa oleviksi, vaikka Rooma ei ollut enää RSI:n hallinnassa. Asia päätettiin ratkaista muodostamalla Rooman kaupungista itsenäinen kirkkovaltio.
Kirkkovaltion uudelleensyntymä merkitsi monessa suhteessa vuoden 1870 haavojen arpeutumista - Italian yhdentymisprosessissa roomalaiskatolisen kirkon kokemat vääryydet oikaistiin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Italian kuningaskunnan tuhoutuminen sai Pius XII:n vaatimaan alunperin kirkkovaltiolle kuuluneen Latiumin (Lazio) liittämistä kirkon alaisuuteen, mutta liittoutuneet eivät tähän suostuneet. Rooman kaupungin rooli kaikkien italialaisten kaupunkina, caput mundi, säilyi kuitenkin Italian jakautumisesta huolimatta. Kaupunki ei myöskään kärsinyt sodan aikana vakavia vaurioita, mikä osaltaan mahdollisti kirkkovaltion synnyn. Paavi Pius XII sai neuvoteltua kirkkovaltiolle jopa oman armeijan, joka koostuu ympäri maailmaa tulleista vapaaehtoisista katolilaisista. Zouave-joukkojen määrä on kuitekin Zürichin sopimuksessa rajattu 5000 mieheen.
Pyhän istuimen kylmän sodan aikainen politiikka tulisi kulkemaan Pius XII:n viitoittamalla tiellä. Puolueettomuus, Pax Christi-rauhantyö ja universalismin korostaminen muodostuivat kirkon sanoman kulmakiviksi. Johannes XXIII:n aloittama Vatikaanin toinen ekumeeninen kirkolliskokous 1962-1965 lähensi kirkon ja siitä irronneiden tahojen (ennen kaikkea Saksan katolinen kirkko) välejä.
Roomalaiskatolinen kirkko sodanjälkeisessä Saksassa
Jo ennen sotaa Saksassa aloitettu paavinkirkon vaikutusvallan systemaattinen tukahduttaminen aloitettiin uudelleen sodan päätyttyä. Zürichin rauhansopimuksen mukaisesti kaikki roomalaiskatolisen kirkon luostarit Suur-Saksan alueella, Flanderin, Wallonian ja Nederlandin gauissa ja Eestin, Latvian, Liettuan ja Valkorutenian autonomisissa tasavalloissa siirtyivät SS:n hallintaan vuoden 1948 loppuun mennessä. Kirkon muu maallinen omaisuus takavarikoitiin valtion omistukseksi Führerin päätöksellä 21.5.1949. Samalla Führer nimitti Leipzigin yliopistossa professorina työskennelleen filosofi Ernst Bergmannin tutkimaan ja suunnittelemaan roomalaiskatolisen kirkon tulevaisuutta Saksassa yhdessä saksalaisten katolisten kanssa. Hän muodosti merkittävien saksalaisten piispojen ja muiden tärkeässä yhteiskunnallisessa asemassa olevien katolisten (muun muassa piispa Alois Hudal, kenraalikuvernööri Hans Frank) kanssa Deutsche Katholische Vereinigung-järjestön, joka julisti Saksan katolisen kirkon vapaaksi paavinvallasta 1.2.1950.
Bergmannin johtama aivoriihi toi muutoksia perinteiseen katoliseen oppiin, sovittaen uskon paremmin kansallissosialistiseen aatemaailmaan. Luostarilaitoksen tuhoutuminen ja uusien pappien vähimmäisiän nostaminen 45 ikävuoteen estävät nuorten miesten institutioidun selibaatin. Bergmann olisi halunnut edetä kirkon arjalaistamisessa pidemmälle Rosenbergin Der Mythus des 20. Jahrhunderts-kirjan hengessä, mutta pelko Rooman julistamasta heresiasta esti DKV:n kaikken radikaaleimmat suunnitelmat. Kenraalikuvernementin alueella kirkon saksalaistaminen nähtiin äärimmäisen tärkeänä projektina, vaikkakin se sai kritiikkiä Roomasta. Olennaisinta oli lopullisesti poistaa katoliselta kirkolta valta kaikkialla Suur-Saksan valtakunnan alueella. Viimeisenä loukkauksenaan Saksan kansaa kohtaan Pius XII:n heinäkuun 29. 1958 ensyklika Ad Apostolorum Principis tuomitsi DKV:n toiminnan ja julisti saksalaisten piispojen nimittämiseen osallistuneet piispat ekskommunikoiduiksi. Kiitetty ja vihattu paavi kuoli vain muutamaa kuukautta myöhemmin.
Kirkko ja uusi maailma
Mussolinin julistama "kollektiivisuuden ja valtion vuosisata" merkitsi uusia tuulia katolisen kirkon dominoimalla Italian niemimaalla. Fascistinen vallankumous ei kuitenkaan pyrkinyt tuhoamaan Jumalaa tai korvaamaan sitä uudella, niin kuin edellisten vuosisatojen vallankumoukset. Katolilaisuus ja fascismi täydentäisivät toisiaan, kuitenkin jälkimmäisen ehdoilla. Olihan jo paavi Leo XIII:n vuoden 1891 kiertokirje tuominnut sekä sosialismin että liberalismin ja kannattanut oikeudenmukaisen, korporatisten talousjärjestelmän luomista.
Yhteisymmärryksen osoituksena Mussolinin hallitus ja Pyhä istuin solmivat kesäkuun 7. 1929 nk. lateraanisopimukset, jotka ratkaisivat tuolloin polttavan Rooman ja kirkkovaltion kysymyksen. Sopimukset loivat Rooman kaupungin sisään Vatikaanin enklaavivaltion, joka solmi välittömästi diplomaattiset suhteet Italian kuningaskunnan kanssa. Sopimukset myös turvasivat katolisen kirkon erityisaseman Italiassa. Hyväntahdon eleenä Mussolini aloitti Vatikaanikaupungin ja Rooman yhdistävän Via della Conciliazionen (Sovittelun tie) rakennuttamisen, joka kuitenkin valmistui lopullisesti vasta sodan jälkeen.
Vatikaani ja Saksa
Pyhän istuimen ja kansallissosialistisen Saksan välit olivat liikkeen alusta alkaen huonot. Vallankumouksen aikana katolinen keskustapuolue (Zentrum) oli omaan tuhoonsa saakka äärimmäisen vihamielinen kansallisosialismin aatetta kohtaan. Tämä viha kumpusi pohjoisille kansoille vieraasta maailmankatsomuksesta (Weltanschauung), joka yllytti saksalaisia katolilaisia omaa kansaansa vastaan. Paavinuskon oppi ihmiskunnan universaalista samanarvoisuudesta ei ole yhteensopiva saksalaisen ihmiskäsityksen kanssa. Arjalainen ihminen on kansallissosialistisen ajattelun mukaan poikkeuksellinen kaikkiin muihin kansoihin verrattuna, eikä tätä eroa voi poistaa kuin kaikkivaltias Jumala.
Saksa oli kuitekin valmis liennyttämään suhteitaan Vatikaaniin. Heinäkuun 20. 1933 kardinaalivaltiosihteeri Pacelli (tuleva paavi Piux XII) ja varakansleri Franz von Papen solmivat edustamiensa tahojen puolesta nk. Valtakunnankonkordaatin. Sopimuksen oli määrä turvata katolisen kirkon asema Saksassa. Vatikaani myös tunnusti kansallisosialistisen Saksan olemassaolon.
Katolisen kirkon saksalaisvastainen politiikka kuitenkin jatkui liennytysyrityksistä huolimatta. Nk. moraalittomuusoikeudenkäynnit 1935-1936 tuomitsivat satoja pappeja, munkkeja ja nunnia perversioista ja siveettömyydestä. Huolestuneet vanhemmat ottivat lapsensa pois katolisista kouluista ja lehdet täyttyivät kirkkoa kritisoivista mielipidekirjoituksista. Kirkon organisaatioiden kuristusote Saksan kansasta oli lopullisesti muodostanut tukahduttavaksi, ja siihen oli pakko reagoida. Gleichschaltung-ajattelu ei voinut jättää Saksan valtion sisään vihamielisen ulkopuolisen tahon organisaatoita, jotka saattaisivat uhata Saksan kansaa. Katolisten koulujen ja järjestöjen lakkauttaminen tai sulauttaminen vastaaviin kansallissosialistiseen järjestöihin oli välttämätöntä, varsinkin kuin juutalaisten sätkynukkeina roikkuvien kapitalistien ja bolshevikkien sotaintoilu ja Saksaa vastaan hyökkäävä retoriikka oli suistamassa Eurooppaa uuteen suursotaan.
Hyökkäykset kansallisosialistista Saksaa vastaan jatkuivat maaliskuussa 1937, paavi Pius XI:n julkaistessa Mit brenneder Sorge-ensyklikansa. Siinä hän tuomitsi oman kansan ja valtion korottamisen kirkon yläpuolelle. Kiertokirjeestä teki erityisen hyökkäävän se, että se oli kirjoitettu latinan sijaan saksaksi. Saksa esitti asiaa koskevan virallisen protestin, jonka kardinaali Pacelli kuitenkin hylkäsi. Oli selvää, että Vatikaanin ja Saksan välit olivat lopullisesti tuhoutuneet. Lisää vettä myllyyn toi Pius XI:n vuoden 1938 heinäkuun lausunta, jossa hän totesi koko ihmiskunnan olevan yksi katolinen rotu.
Pius XII
Paavi Pius XI kuoli helmikuussa 1939. Häntä paavina seurasi camerlengoksi korotettu Pacelli, joka otti nimekseen Pius XII edeltäjäänsä kunnioittaen. Hänestä muodostui monessa suhteessa yksi kirkon historian merkittävimpiä paaveja. Hänen aikanaan Eurooppa jakautui paavinvallalle uskollisiin ja autonomisiin katolisiin alueisiin. Toisaalta, Pius XII toimi sodan jälkeen dialogin välittäjänä Yhdistyneiden Kansakuntien ja joidenkin Uuden Euroopan maiden välillä. Kirkkovaltion synty Rooman kaupunkiin oli myös pitkälti hänen ansiotaan. Saksassa ei kuitenkaan ole unohdettu Pius XII:n jatkuvaa saksalaisvastaista uhoa, joka osaltaan pakotti Saksan katolisen kirkon julistamaan paavinvallan hylkäämisen.
Pacellin kohoaminen paaviksi sai Saksassa aikaan vastalauseiden myrskyn. SS:n julkaisu Das Schwarze Korps otti poikkeuksellisen rohkean linjan: se käytti uudesta paavista ilmaisua "kristittyjen päärabbi, Juudea-Rooman pomo". Pacellin juutalaismyönteiset kommentit olivat Saksassa yleisessä tiedossa.
Pius XII:n ja Saksan suhteen jäätyessä, nautti uusi paavi suosiota muissa akselimaissa. Petainin hallituksessa vaikuttanut Action Française-puolue poistettiin pannasta, ja itsenäisen Kroatian johtaja Pavelic tapasi paavin henkilökohtaisesti. Espanjalainen nacionalcatolicismo sai myös paavin hyväksynnän. Nämä ystävämieliset eleet muovasivat pohjaa katolisen Uuden Euroopan ja Pyhän istuimen lämpimille väleille. Sodan aikana hänen neutraalit rauhaan kannustavat lausuntonsa otettiin positiivisesti vastaan ympäri maailmaa.
Zürichin rauha
Italian kuningaskunnan antauduttua 1943 Rooman kaupunki siirtyi liittoutuneiden valvontaan. De jure tämä ei muuttanut Vatikaanin asemaa, mutta maailmansodan viimeisinä vuosina 1945-1946 niin länsiliittoutuneet kuin akselikin tulivat yksimielisiksi siitä, että roomalaiskatolisen kirkon kysymys oli ratkaistava lopullisesti. Oli saavutettava konsensus, joka tyydyttäisi niin Euroopan kuin Amerikankin katolisia. Vallitsi yleinen yhteisymmärrys siitä, että uskonnon ei tulisi sotkeutua reaalipolitiikkaan ja aiheuttaa näin tarpeetonta kismaa suurvaltojen välillä. Zürichin rauhanneuvotteluissa Italian demokraattinen tasavalta ei tunnustanut Mussolinin solmimia lateraanisopimuksia, ennen kaikkea Etelä-Italian väestön syvästä katolilaisesta vakaumuksesta johtuen. Italian sosiaalinen tasavalta taas näki lateraanisopimukset yhä voimassa oleviksi, vaikka Rooma ei ollut enää RSI:n hallinnassa. Asia päätettiin ratkaista muodostamalla Rooman kaupungista itsenäinen kirkkovaltio.
Kirkkovaltion uudelleensyntymä merkitsi monessa suhteessa vuoden 1870 haavojen arpeutumista - Italian yhdentymisprosessissa roomalaiskatolisen kirkon kokemat vääryydet oikaistiin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Italian kuningaskunnan tuhoutuminen sai Pius XII:n vaatimaan alunperin kirkkovaltiolle kuuluneen Latiumin (Lazio) liittämistä kirkon alaisuuteen, mutta liittoutuneet eivät tähän suostuneet. Rooman kaupungin rooli kaikkien italialaisten kaupunkina, caput mundi, säilyi kuitenkin Italian jakautumisesta huolimatta. Kaupunki ei myöskään kärsinyt sodan aikana vakavia vaurioita, mikä osaltaan mahdollisti kirkkovaltion synnyn. Paavi Pius XII sai neuvoteltua kirkkovaltiolle jopa oman armeijan, joka koostuu ympäri maailmaa tulleista vapaaehtoisista katolilaisista. Zouave-joukkojen määrä on kuitekin Zürichin sopimuksessa rajattu 5000 mieheen.
Pyhän istuimen kylmän sodan aikainen politiikka tulisi kulkemaan Pius XII:n viitoittamalla tiellä. Puolueettomuus, Pax Christi-rauhantyö ja universalismin korostaminen muodostuivat kirkon sanoman kulmakiviksi. Johannes XXIII:n aloittama Vatikaanin toinen ekumeeninen kirkolliskokous 1962-1965 lähensi kirkon ja siitä irronneiden tahojen (ennen kaikkea Saksan katolinen kirkko) välejä.
Roomalaiskatolinen kirkko sodanjälkeisessä Saksassa
Jo ennen sotaa Saksassa aloitettu paavinkirkon vaikutusvallan systemaattinen tukahduttaminen aloitettiin uudelleen sodan päätyttyä. Zürichin rauhansopimuksen mukaisesti kaikki roomalaiskatolisen kirkon luostarit Suur-Saksan alueella, Flanderin, Wallonian ja Nederlandin gauissa ja Eestin, Latvian, Liettuan ja Valkorutenian autonomisissa tasavalloissa siirtyivät SS:n hallintaan vuoden 1948 loppuun mennessä. Kirkon muu maallinen omaisuus takavarikoitiin valtion omistukseksi Führerin päätöksellä 21.5.1949. Samalla Führer nimitti Leipzigin yliopistossa professorina työskennelleen filosofi Ernst Bergmannin tutkimaan ja suunnittelemaan roomalaiskatolisen kirkon tulevaisuutta Saksassa yhdessä saksalaisten katolisten kanssa. Hän muodosti merkittävien saksalaisten piispojen ja muiden tärkeässä yhteiskunnallisessa asemassa olevien katolisten (muun muassa piispa Alois Hudal, kenraalikuvernööri Hans Frank) kanssa Deutsche Katholische Vereinigung-järjestön, joka julisti Saksan katolisen kirkon vapaaksi paavinvallasta 1.2.1950.
Bergmannin johtama aivoriihi toi muutoksia perinteiseen katoliseen oppiin, sovittaen uskon paremmin kansallissosialistiseen aatemaailmaan. Luostarilaitoksen tuhoutuminen ja uusien pappien vähimmäisiän nostaminen 45 ikävuoteen estävät nuorten miesten institutioidun selibaatin. Bergmann olisi halunnut edetä kirkon arjalaistamisessa pidemmälle Rosenbergin Der Mythus des 20. Jahrhunderts-kirjan hengessä, mutta pelko Rooman julistamasta heresiasta esti DKV:n kaikken radikaaleimmat suunnitelmat. Kenraalikuvernementin alueella kirkon saksalaistaminen nähtiin äärimmäisen tärkeänä projektina, vaikkakin se sai kritiikkiä Roomasta. Olennaisinta oli lopullisesti poistaa katoliselta kirkolta valta kaikkialla Suur-Saksan valtakunnan alueella. Viimeisenä loukkauksenaan Saksan kansaa kohtaan Pius XII:n heinäkuun 29. 1958 ensyklika Ad Apostolorum Principis tuomitsi DKV:n toiminnan ja julisti saksalaisten piispojen nimittämiseen osallistuneet piispat ekskommunikoiduiksi. Kiitetty ja vihattu paavi kuoli vain muutamaa kuukautta myöhemmin.